6. marraskuuta 2017

Tyytyväinen, että olen elossa.
Kiitollinen jokaisesta henkäyksestä.
Voisinpa olla. 


Keskellä syvää masennusta on hiljaista. 
Tuskallisen hiljaista. 
Levotonta. 

Kuuntelen, kuuntelen hengitystä. 
Kuten musiikkia,
tuskaisia huokauksia. 


Valoa, näyttäkää edes pienesti valoa.
Askel, askel. 
Otan niitä, vaikka en tiedä miksi. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti